maanantai 13. heinäkuuta 2015

Vanha ystäväni unettomuus

Tykkään nukkumisesta. Siis todella, todella paljon. On siis ihan kamalaa, suorastaan perseestä, jos en jostain syystä saakaan nukkua. Viimeisen vajaan kolmen vuoden aikana syy huonoihin uniini on löytynyt viereisestä makuuhuoneesta. En tiedä kenen unenlahjat tuo lapsi on perinyt, mutta ei ainakaan minun. Ennen lasta uniongelmia on ollut välillä, lähinnä kun on ollut paljon stressiä. Kandia kirjoittaessa en nukkunut kunnolla viikkoihin, kukuin aamuyölle asti ja olin ihan koomassa seuraavan päivän. Kun stressi helpotti, alkoi unikin taas maistua. Samanlaista stressiunettomuutta oli ilmassa vielä reilu puoli vuotta sitten, kun kirjoitin graduani ja viimeistelin muutenkin opintojani. Söin melatoniinia (ensin ihan sitä käsikauppatavaraa ja sitten reseptillä saatavaa) vuoden ajan, mutta gradun valmistumisen jälkeen helpotti ja sain jättää melatoniinit kaappiin. Mutta nyt ne sitten sai kaivaa sieltä taas esille. Uni ei vain tule. Ja jos tulee, niin se on katkonaista ja näen painajaisia. Melatoniinia söin viime viikolla muutamana iltana. Uni tuli, mutta heräsin kuuden maissa enkä enää saanut unta, vaikka kuinka väsytti. Painajaisia näin yhtä paljon ellen jopa enemmän. Nyt siis en taas sitä melatoniinia ota ja vain toivon, että uniongelmat helpottavat itsestään.
 
Miksi jauhan jostain unesta? No siksi, että ainakin omalla kohdallani huonot unet näkyvät ihan suoraan vaa'alla. Kirjoitin jo aiemmin siitä, kuinka vauvavuoden aikana painoni ei pudonnut grammaakaan yrityksistä huolimatta ja kuinka pt:kin käski olla käymättä vaa'alla niin kauan kuin nuo uniongelmat jatkuvat. Nytkin siis varmaan olisi fiksuinta haudata vaaka jonnekin ja tehdä asiat niin kuin ennenkin, ja vain luottaa siihen, että paino lähtee laskuun kunhan saan taas nukuttua.
 
Unilääkkeeksi otan tänään lasillisen valkoviiniä ja menen aikaisin sänkyyn. Huomenna pääsen toivon mukaan nollaamaan aivoni salille.
 
Kauniita unia!

keskiviikko 1. heinäkuuta 2015

Saliärsytys

En halua valittaa, mutta.. Niin, vaikka nautinkin salilla käymisestä ihan äärettömän paljon, siellä on myös muutamia juttuja, jotka saavat minut näkemään punaista. Listaanpa tähän niistä muutaman.
 
1. Kimppatreenaajat
 
Siis nämä, jotka liikkuvat 3-5 hengen parvissa. Heistä kuuluu kova ääni ja he valtaavat laitteet puoleksi tunniksi kerrallaan, koska kaikkien täytyy ehdottomasti saada tehdä juuri sillä samalla laitteella. Aikaa vie lisäksi se, että kimppatreenaajat juoruilevat sarjojen välissä (ja niiden aikana). Hiljaisina aikoina kimppatreenaajat eivät juurikaan häiritse, paitsi sillä hölötyksellään, mutta ruuhka-aikaan olisi mukavaa, jos salin ainoaa reidenkoukistuslaitetta ei vallattaisi puoleksi tunniksi. Kimppatreenaajien kanssa samaan sarjaan menevät puhelintaan räpläävät treenaajat, jotka istuvat laitteissa räpläten älypuhelintaan (itse harrastan tätä joskus alkulämmittelyjen aikana, myönnetään).
 
2. Laiskat
 
En tarkoita laiskalla sitä, että treeni tehtäisiin huonosti. Ei. Vaan sitä, että esimerkiksi jalkaprässi ladotaan täyteen painoja eikä niitä nostella pois kun treenit on tehty. Tai sitä, kun kerätään kolmet eri käsipainot, pari levypainoa, kahvakuula ja jumppapallo yhteen nurkkaan, treenataan ja sen jälkeen vain kylmänrauhallisesti jätetään ne sinne samaiseen nurkkaan ja jatketaan matkaa. Ei näin. Jos jaksat kantaa ne kaikki välineet ja treenata niillä, jaksat ne varmasti kantaa myös takaisin paikoilleen.
 
3. Liikaa hajusteita käyttävät
 
Monilla ihmisillä on nykyään allergioita, astmaa tai ihan vain hajusteyliherkkyyttä. Itse kuulun jossain määrin tuohon viimeiseen ryhmään, sillä pelkästään hajustettu pesuaine saa minut aivastelemaan ja silmäni vuotamaan. Kun sitten salilla haisee hurmaava yhdistelmä hikeä, viittä eri deodoranttia, sen seitsemää sorttia pesu- ja huuhteluainetta, hiuslakkaa, miesten partavettä, naisten hajuvesiä ja tämä kruunataan satunnaisilla pieruilla, niin vähemmästäkin särkee päätä.



Jos nyt jotain hyvääkin, niin uudet treenipöksyt saavat aina hyvälle mielelle. Lenkillä ainakin toimivat hyvin, huomenna pääsen toivon mukaan taas salillekin.